Olimme kerran kertoo äidin ja tytären tarinan, mutta suurimmaksi osaksi se on äiti Nahidin tarina. Nahid ei suostu mukautumaan rooleihin. Kotimaassaan Iranissa hän taistelee aatteensa puolesta, mikä ajaa hänet lopulta maanpakoon. Ruotsissa hän ei esitä häneltä odotettua kiitollisen pakolaisen osaa, vaan tuo julki vihan, jota kokee rasismin ja vieraan kulttuurin näännyttävyyden edessä. Syöpäsairaanakaan hän ei suostu alistumaan hyveelliseksi potilaaksi ollakseen mahdollisimman vähän vaivaksi muille, vaan kokee sairaudestaan avoimesti katkeruutta.

Nahid esitetään äärimmäisen itsekeskeisenä ja vaikeana hahmona, mutta juuri siksi hän on kovin inhimillinen. Olimme kerran on synkkä kirja katkeruudesta, mutta kaiken mustuuden alla piilee silti myös valoa ja rakkautta.